Tunnen niin paljon kerralla, että joskus unohdan tuntevani.

Silloin tyhjyys vaan valtaa mut. Musta tuntuu etten tunne mitään. Etten tee mitään. Etten muista mitään. Etten ole mitään.
 Ja tuntuu että lakkaan olemasta.

Oikeasti tunnen rakkautta, vihaa, surua, ahdistusta, riemua, onnea ja tuhatta yhtä muuta samanaikaisesti. Se hämmentää. En osaa käsitellä tunteita yksittäin.
 Ne ovat päällekkäin. Ristiriitoja. Ristiriidat saa minut epäilemään tunteideni aitoutta. Olemassaoloa.

On totta, että haluaisin vain lakata olemasta. Mutta eihän siinä olisi mitään järkeä. Tiedän pystyväni parempaan ja haluan näyttää sen itseni lisäksi muille. Kaikille niille joihin olen uskonut ja jotka ovat minuun uskoneet.


Minä rakastan sinua. Ja minä haluan sinut enemmän kuin mitään muuta. Kaipaan sinun kosketusta, katsetta. Kaipaan sinua.

Minä vihaan teitä! Te teette minut vihaiseksi! Te teette minut onnettomaksi! Teidän takia en tiedä mitä olen!

Minä rakastan teitä. Teidän takia minä olen olemassa. Teidän takia minä en lakkaa olemasta. Minä rakastan teitä. Etenkin sinua.

Minä vihaan sinua! Sinusta on vain harmia, kaikki vihaa sinua! Mutta minä näen sinussa hyötymisen mahdollisuuden. Ja sinä näet minussa. Me molemmat hyödymme, jos sysään vihani pois tarvittaessa.

Kun minä rakastan, minä leijun. Kun minä vihaan, minä olen agressiivinen. Leijunko siis agressiivisesti?

 Mikä minua vaivaa? Miksi kaikki menee päällekäin? Miksen saa aikaa käsitellä asioita? Miksen saa aikaa toipua?

Täytyy oppia elämään. Täytyy oppia olemaan.
Olen optimistinen tämän suhteen.
Aina välillä.

Itseasiassa kokoajan.. mutta olen myös pessimistinen. Kokoajan.

Ja kaikki mitä olisinkaan tarvinut, oli se halaus ja rakkaus sinulta.
Tarvitsen sitä yhä.



Sinut minä haluan kaikista eniten tässä maailmassa. Rakkaus.