Uskon rakkauteen

Koko universumi vaan kuoriutuu säikeinö mun ympäriltä. Syvää kuminaa. Korvissa huminaa.
 Seison tyhjyydessä ja mua paleltaa, oon noussu tänne jostain alhaalta. Matalalta maan uumenista. Ytimen luota tuolta.
 Ja tarve pelastaa vaivaa. Kerään kaiken kasaan ja siististi alan asettelemaan oikeille paikoilleen vaan. Kohtabun universumi kasassa taas.
Ja kun se on kasassa, meen maailmankaikkeuden keskipisteeseen, maahan. Sen mä tahdon pelastaa, ettei koko universumi hajoaisi. Tää kotimaa.
 Mut ei käynytkään kuin tahdoin. Olen yhä kylmyydessä ja pimeydessä. Yksin. Tuntemusteni kanssa. Mä en ole olemassa enää, kuin vain heikosti vilunväreinä ja henkäyksinä syystuulessa. Enkä edes tiedä tunnenko myötätuntoa taaskaan. Silmät painuu kiinni, ei kiinnosta. Mikään ei innosta, ei jaksa.
 Ote universumista lipeää ja se taas romahtaa, säikeinä siinä kohdalla, missä mun jalat ennen oli.
 Mullei ole jalkoja.
 Mitä vittua?
Sit sä teet taas sen jutun. Sä sulkeududut kylmän ulkopuolelle. Meet tiedotomaan tilaan. Sä oot mä. Mä olen tässä se joka on sä.
 Mä meditoin ja tunnen taas kylmyyden. Mä alan taas olemaan ja pikkuhiljaa alan kuumua. Mä vaan kuumenen ja kuumenen ja kun avaan silmäni niin liekit palaa mun luomien alla. Mä hohdan valoa, mä sytyn tuleen. Mä olen tulta ja universumin säikeet syttyy mun liekkeihin. Ne palaa pois ja niitä ei kohta olekaan. Silti mä vaan kuumun. Mä olen kuumempaa kuin mikään koskaan on voinut ollakaan. Ja kun sisustani vaan kuumenee, mun ulkokuori alkaa jäähtyä. Musta tulee pieni kivipallo olemattomuuden keskellä.
 Mua ei enää ole.
 Mitä vittua?
Sit tuli valtava paineaalto joka räjäytti sen kivipallon. Se räjähti tuhansikdi pieniksi asioiksi jotka vaan vaelsi uudessa avaruudessa. Tuli jopa uusi maa, uusi maailmankaikkeuden keskus. Mä olen sen luoja ja mä päätän milloin avaruus kaareutuu. Se kaareutuu nyt ja tässä hetkessä.
Ja vilu iskee taas. Mua paleltaa. Tärisen ja värisen. Ja mun olkaa kutittaa. Miksi sitä kutittaa?
 Sitä kutittaa, koska luoja tökkii mun olkapäätä. Se sanoo etten saa luulla liikoja, se käskee lopettaa. Se sanoo etten mä ole luoja vaan se. Tässä vaiheessa se ei ole enää mä, enkä mä se.
Mun jalat tulee takaisin.
 Mitä vittua?
Luoja sanoo, pitää nöyrtyä. Luoja sanoo että pitää jaksaa. Ja luoja käskee palata. Ja mä palaan. Mäliu'un maailmankaikkeuden keskipisteelle, maahan. Mä menen mun äidin vatsaan, josta mä synnyn maailmaan levottomaan. Mä kasvan, mä opin, tulen rakastamaan ihan jokaista, pienintäkin asiaa.