Ajatusta vain

Mä olen taas niin onnellinen. Mä tunnen rakkautta sisälläni ja kaikki näyttää olevan hyvin. Musta tuntuu että mä olen hyvä, yhtä hyvä kuin muutkin. Mä olen parempi, niinkuin kaikki muutkin ovat. Ja mä olen paras, niinkuin kaikki muutki ovat.
 Ihmiset osaa olla ihania, eikä aina petoja. Mä rakastan niitä silloin, kun ne eivät ole petoja. Mun on hyvä olla ihmisten kanssa. Mä olen ihminen. Mä olen yhtä ihminen kuin muutkin.
 Mutta ihmisenä on hyvä olla. Ihmiset välittävät ihmisistä. Ihminen on laumaeläin. Laumaeläjä. Mullakin on lauma, mut on vain pistetty kahteen laumaan. Ehkä mun kuuluukin yhdistää ne kaksi laumaa. Ehkä mä olen pieni paimenkoira joka kerää lampaita yhteen pinoon.
 Musta tuntuu että lampaita on paljojn. Mutta ei ne ole lampaita, niinkuin sanotaan halveksuen lampaita. Ne on lampaita joista mä välitän, lampaita joista haluan pitää huolta. Ne on ystäviä, tovereita, rakkaita. Ne on mun omia, enkä mä halua että villieläimet tulee napsimaan niitä. Mä haluan, että mun lampaat viihtyy keskenään, eivätkä piittaa onko toinen muhkeampi lammas kuin toinen. Tai onko toisen karvat karheammat kuin toisen.
  Mä rakastan elämää itsessään.
Elämä antaa niin paljon ja ottaa paljon vähemmän, vaikka usein toisin ajatellaankin. Elämä on upeaa ja kun sitä katsoo oikein päin, saa vielä enemmän. Ja kun suostuu näkemään kaiken mitä saa... huhhuh.

Mä tahtoisin että kaikki näkis kaiken niinkuin mä nään, koska täällä on kaunista. Jokaisestakin risukasasta löytyy se leppoisa uni, rauhallinen uni. Makealta maistuva uni. Sen minä tahdon löytää aina, sillä uni tuoksuu herkulta.
 Herkuista minä pidänkin. Niiden houkutus on vastustamaton ja joskus joutuu melkein häpeämään. Mutta ei se mitään; nautinnon suominen itselleen on joskus paikallaan.
 Ja kaiken tahdon nähdä ja kokea. Kaiken tahdon ymmärtää. Kaiken tahdon tietää.

Minä taidan olla sielultani metsän asukki.
Sellainen rölli.
Ehkä metsään vielä muutankin.
Viikoksi tai pariksi.
Kunnes rauha valtaa minut kokonaan.
Unohdan stressin ja kiireen.
Unohdan mitä kipu on.
Mielessäni vain onni.

Voisin ottaa muitakin matkaan ja tuottaa heillekin iloa ja onnea. Ja kun meidät kaikki vain täyttäisi rakkaus olisimme valmiita näkemään totuuden elämästä ja elämisestä. Koska aina kuitenkin tietäisimme mikä on pysyvää ja lopullisesti kierrättyvää.

Jos olen yksin pimeässä huoneessa, olenko sitten ollenkaan olemassa? Ei ole ketään kuka minut havaitsisi. Itseasiassa olemattomalta on alkanutkin tuntumaan. Ja ollessani olematon minä olenkin olemassa enemmän kuin kukaan muu. Katselen teitä kun harjoitatte elämäänne kuvun alla. Katson vain niin haikean keveänä ja yksinäisenä.
 En minä aina ole ulkopuolella. Lähes aina olen kuvussa seurananne nauramassa, tuntemassa onnen ja valon. Mutta tietäen mitenn yksin minä olen sen kuvun ulkopuolella.
 Mutta mitä jos olenkin ihan kokoajan ulkopuolella,mutta vain keveän mielen raskautuessa toivon niin kovasti olevani kanssanne sisällä, että tarusta tulee totta ja fiktiosta faktaa?
Jos vain minä olenkin yksinäinen kupueläin ja muut vapaita kuin jupiter ja uranus? Minä olen vapaa omassa pienessä kuvussani kun muut ovat vapaita koko universumissa.
Heidän universumissaan.
Minä olen rajoittunug ja turha siinä maailmassa.
 Mutta nyt alan taas palaamaan luoksenne. Sekoitun ja hukun joukkoonne.
Minusta tulee taas osa kaikkeutta. Minusta tulee taas kaikkeus.

Kun sydän ei sano mitään ja pääkin vain tappelee

Hyvää Itsenäisyyspäivää kaikille!

Tosiaan tän päivän pohdiskeluun. Paljon oon jo ehtinyt päätäni vaivata tänäänkin, mutta nyt pääsen jälleen sen aiheen pariin että mä olen nuori, teini.
 Mä ihannoin viimevuosikymmenten nuorten hurjaa radikaalia tapa olla nuoria. Ja osoittaa että he ovat ajattelevia otuksia. Nyt sellainen on jäänyt oikeastaan kokonaan pois. Vanhemmat antaa enemmän periksi lapsilleen ja ymmärtävät asian millaista on olla itsenäistyvä nuori. Mutta silti ehkä voisi olla joitain rajoja mitä rikottavissa. Nuorisosta on tullut massaa, yhtenäistä mössöä. Kaikki nuoret ovat samaa mieltä. Siltä ainakin näyttää ulospäin. Siltä ainakin kuulostaa.
  Miksei kukaan nuori enään osoita pukeutumisellaan sitä mitä arvostaa ja mitä tahtoo olla. Miksei enää taistella sen puolesta, että saa olla mitä tahtoo. Vai onko se sitä, että mä asun täällä korven keskellä, jossa kaikki on vaan samanlaisia tai kiusattuja?

  Mä kannan itselleni kaunaa, kun en elä nyt kun olen nuori. Musta tuntuu et tuun katumaan vielä myöhemmin sitä, et olen näinkin kiltti ja kuuliainen teini. Mä tulen varmasti katumaan sit kun mä olen työelämässä, "systeemin" pyörteessä. Miksen mä tehnyt kun mä vielä voin?
  No miksen mä sit tee? Koska mulle tulee huono omatunto jos rikon sääntöjä. Mulle tulee tosi tyhmä olo, kun en käyttäydy kypsästi ja fiksusti. Tää on aivan jäätävä dilemma, se vähän ahdistaakin, mut sysään sen aina pois.

Suomessa ei ole kaikki hyvin, on paljon valitettavaa ja tehtävää, muttei kukaan tee mitään. Mua inhottaa.





Mullon myös tosi sekava olo, päässäni aiheet vaihtelee vaan kokoajan. Varmaan tulee aika hännätön ja päätön päivitys.

 Tänään on itsenäisyyspäivä ja vanhemmat on sitä mieltä, etten mä kunnioita silloin joskus sotineita ihmisiä. Kyl mä kunnioitan, ihan tosissaan. Ja oon ylpeä siitä miten suomi pärjäsi talvisodassakin. Mut mä en kunniota sotaa. En yhtään, miksi pitää tappaa toisten vaimot, lapset, isät vain uskontonsa, kotimaansa, rahansa puolesta? Miksei me voitais ratkaista asioita järkevämmin kuin tappamalla ja raatelemalla? Ajatus on hyvä, toteutus on vaan tosi vaikeaa. Niin paljon epäkohtia jotka on lähes mahdotonta muuttaa.

Mä en mene armeijaan. Armeijassa ei ehkä opeteta ihmistä tappamaan, sen se osaa jo, mutta siellä annetaan välineet sitä varten. Armeijassa vaan huudetaan, pidetään järjetöntä kuria ja tehdään ihmisestä lammas, eikä sotilas. Kun sota tulee niin ihmisen aivot vaan virittäytyy armeijataajuudelle ja siitä tulee taas lammas. Aivopesua. Miksi sen pitää mennä niin, että tapa pysyäksesi elossa? Miksei me voida rakastaa, eikä vihata.
Miksi ei?

Kyl mä ymmärrän, ettei se asia vaan toimi niin, mutta miksei se vaan voisi toimia?
 Mun mielestä nykyinenkään sotimismenetelmä ei toimi. Se on pahemmin pielessä kuin mikään muu. Se on vain niin vääristynyttä ajattelutapaa kerrakseen.








Vaikkei mulla ole talvea vastaan mitään, päin vastoin, mä toivoisin et olisi kesä. En edes tiedä miksi. Mutta olisipa vaan.
Toivon et mul ois jaksamusta lähtee ulos hilluu, mut olen vaan niin laiska etten jaksa. En yksinkertaisesti jaksa. En saa mitään aikaseksi.

Mut mullon ihan hyvä olla.

Anteeksi tajunnanvirrasta.