Ajatusta vain

Mä olen taas niin onnellinen. Mä tunnen rakkautta sisälläni ja kaikki näyttää olevan hyvin. Musta tuntuu että mä olen hyvä, yhtä hyvä kuin muutkin. Mä olen parempi, niinkuin kaikki muutkin ovat. Ja mä olen paras, niinkuin kaikki muutki ovat.
 Ihmiset osaa olla ihania, eikä aina petoja. Mä rakastan niitä silloin, kun ne eivät ole petoja. Mun on hyvä olla ihmisten kanssa. Mä olen ihminen. Mä olen yhtä ihminen kuin muutkin.
 Mutta ihmisenä on hyvä olla. Ihmiset välittävät ihmisistä. Ihminen on laumaeläin. Laumaeläjä. Mullakin on lauma, mut on vain pistetty kahteen laumaan. Ehkä mun kuuluukin yhdistää ne kaksi laumaa. Ehkä mä olen pieni paimenkoira joka kerää lampaita yhteen pinoon.
 Musta tuntuu että lampaita on paljojn. Mutta ei ne ole lampaita, niinkuin sanotaan halveksuen lampaita. Ne on lampaita joista mä välitän, lampaita joista haluan pitää huolta. Ne on ystäviä, tovereita, rakkaita. Ne on mun omia, enkä mä halua että villieläimet tulee napsimaan niitä. Mä haluan, että mun lampaat viihtyy keskenään, eivätkä piittaa onko toinen muhkeampi lammas kuin toinen. Tai onko toisen karvat karheammat kuin toisen.
  Mä rakastan elämää itsessään.
Elämä antaa niin paljon ja ottaa paljon vähemmän, vaikka usein toisin ajatellaankin. Elämä on upeaa ja kun sitä katsoo oikein päin, saa vielä enemmän. Ja kun suostuu näkemään kaiken mitä saa... huhhuh.

Mä tahtoisin että kaikki näkis kaiken niinkuin mä nään, koska täällä on kaunista. Jokaisestakin risukasasta löytyy se leppoisa uni, rauhallinen uni. Makealta maistuva uni. Sen minä tahdon löytää aina, sillä uni tuoksuu herkulta.
 Herkuista minä pidänkin. Niiden houkutus on vastustamaton ja joskus joutuu melkein häpeämään. Mutta ei se mitään; nautinnon suominen itselleen on joskus paikallaan.
 Ja kaiken tahdon nähdä ja kokea. Kaiken tahdon ymmärtää. Kaiken tahdon tietää.

Minä taidan olla sielultani metsän asukki.
Sellainen rölli.
Ehkä metsään vielä muutankin.
Viikoksi tai pariksi.
Kunnes rauha valtaa minut kokonaan.
Unohdan stressin ja kiireen.
Unohdan mitä kipu on.
Mielessäni vain onni.

Voisin ottaa muitakin matkaan ja tuottaa heillekin iloa ja onnea. Ja kun meidät kaikki vain täyttäisi rakkaus olisimme valmiita näkemään totuuden elämästä ja elämisestä. Koska aina kuitenkin tietäisimme mikä on pysyvää ja lopullisesti kierrättyvää.

Jos olen yksin pimeässä huoneessa, olenko sitten ollenkaan olemassa? Ei ole ketään kuka minut havaitsisi. Itseasiassa olemattomalta on alkanutkin tuntumaan. Ja ollessani olematon minä olenkin olemassa enemmän kuin kukaan muu. Katselen teitä kun harjoitatte elämäänne kuvun alla. Katson vain niin haikean keveänä ja yksinäisenä.
 En minä aina ole ulkopuolella. Lähes aina olen kuvussa seurananne nauramassa, tuntemassa onnen ja valon. Mutta tietäen mitenn yksin minä olen sen kuvun ulkopuolella.
 Mutta mitä jos olenkin ihan kokoajan ulkopuolella,mutta vain keveän mielen raskautuessa toivon niin kovasti olevani kanssanne sisällä, että tarusta tulee totta ja fiktiosta faktaa?
Jos vain minä olenkin yksinäinen kupueläin ja muut vapaita kuin jupiter ja uranus? Minä olen vapaa omassa pienessä kuvussani kun muut ovat vapaita koko universumissa.
Heidän universumissaan.
Minä olen rajoittunug ja turha siinä maailmassa.
 Mutta nyt alan taas palaamaan luoksenne. Sekoitun ja hukun joukkoonne.
Minusta tulee taas osa kaikkeutta. Minusta tulee taas kaikkeus.

Kun sydän ei sano mitään ja pääkin vain tappelee

Hyvää Itsenäisyyspäivää kaikille!

Tosiaan tän päivän pohdiskeluun. Paljon oon jo ehtinyt päätäni vaivata tänäänkin, mutta nyt pääsen jälleen sen aiheen pariin että mä olen nuori, teini.
 Mä ihannoin viimevuosikymmenten nuorten hurjaa radikaalia tapa olla nuoria. Ja osoittaa että he ovat ajattelevia otuksia. Nyt sellainen on jäänyt oikeastaan kokonaan pois. Vanhemmat antaa enemmän periksi lapsilleen ja ymmärtävät asian millaista on olla itsenäistyvä nuori. Mutta silti ehkä voisi olla joitain rajoja mitä rikottavissa. Nuorisosta on tullut massaa, yhtenäistä mössöä. Kaikki nuoret ovat samaa mieltä. Siltä ainakin näyttää ulospäin. Siltä ainakin kuulostaa.
  Miksei kukaan nuori enään osoita pukeutumisellaan sitä mitä arvostaa ja mitä tahtoo olla. Miksei enää taistella sen puolesta, että saa olla mitä tahtoo. Vai onko se sitä, että mä asun täällä korven keskellä, jossa kaikki on vaan samanlaisia tai kiusattuja?

  Mä kannan itselleni kaunaa, kun en elä nyt kun olen nuori. Musta tuntuu et tuun katumaan vielä myöhemmin sitä, et olen näinkin kiltti ja kuuliainen teini. Mä tulen varmasti katumaan sit kun mä olen työelämässä, "systeemin" pyörteessä. Miksen mä tehnyt kun mä vielä voin?
  No miksen mä sit tee? Koska mulle tulee huono omatunto jos rikon sääntöjä. Mulle tulee tosi tyhmä olo, kun en käyttäydy kypsästi ja fiksusti. Tää on aivan jäätävä dilemma, se vähän ahdistaakin, mut sysään sen aina pois.

Suomessa ei ole kaikki hyvin, on paljon valitettavaa ja tehtävää, muttei kukaan tee mitään. Mua inhottaa.





Mullon myös tosi sekava olo, päässäni aiheet vaihtelee vaan kokoajan. Varmaan tulee aika hännätön ja päätön päivitys.

 Tänään on itsenäisyyspäivä ja vanhemmat on sitä mieltä, etten mä kunnioita silloin joskus sotineita ihmisiä. Kyl mä kunnioitan, ihan tosissaan. Ja oon ylpeä siitä miten suomi pärjäsi talvisodassakin. Mut mä en kunniota sotaa. En yhtään, miksi pitää tappaa toisten vaimot, lapset, isät vain uskontonsa, kotimaansa, rahansa puolesta? Miksei me voitais ratkaista asioita järkevämmin kuin tappamalla ja raatelemalla? Ajatus on hyvä, toteutus on vaan tosi vaikeaa. Niin paljon epäkohtia jotka on lähes mahdotonta muuttaa.

Mä en mene armeijaan. Armeijassa ei ehkä opeteta ihmistä tappamaan, sen se osaa jo, mutta siellä annetaan välineet sitä varten. Armeijassa vaan huudetaan, pidetään järjetöntä kuria ja tehdään ihmisestä lammas, eikä sotilas. Kun sota tulee niin ihmisen aivot vaan virittäytyy armeijataajuudelle ja siitä tulee taas lammas. Aivopesua. Miksi sen pitää mennä niin, että tapa pysyäksesi elossa? Miksei me voida rakastaa, eikä vihata.
Miksi ei?

Kyl mä ymmärrän, ettei se asia vaan toimi niin, mutta miksei se vaan voisi toimia?
 Mun mielestä nykyinenkään sotimismenetelmä ei toimi. Se on pahemmin pielessä kuin mikään muu. Se on vain niin vääristynyttä ajattelutapaa kerrakseen.








Vaikkei mulla ole talvea vastaan mitään, päin vastoin, mä toivoisin et olisi kesä. En edes tiedä miksi. Mutta olisipa vaan.
Toivon et mul ois jaksamusta lähtee ulos hilluu, mut olen vaan niin laiska etten jaksa. En yksinkertaisesti jaksa. En saa mitään aikaseksi.

Mut mullon ihan hyvä olla.

Anteeksi tajunnanvirrasta.

Minun kehoni

Jokseenkin minua inhottaa elämä tiukassa aikataulussa.
Tule kouluun nyt, tee tunti tätä, tee toinen toista, nyt menet syömään. Hopi hopi! Kohta molokobaari sulkautuu, sitten taas tänne.
HYI!
Tahdon olla vapaa luonnonlapsi ja tanssia tähtisumussa aamukasteeseen saakka. Tahdon vain elää täysillä ja kuluttaa elmäni vuodet siihen, että teen sitä mitä oikeasti haluan ja mikä oikeasti tuntuu oikealta. Ja mä tahdon laulaa sillon kuin laulattaa, piirtää silloin kun piirrätyttää, nauraa silloin kun naurattaa, tanssia silloin kuin tanssituttaa ja olla vaan silloin kun siltä tuntuu.

Oh you pretty things...

Electric Blues

Tell me who do you love man?
Tell me what man?
Tell me what's it you love man?

An old fashioned melody

Tell me what's it that moves you?
Tell me what's it that grooves you?

An old fashioned melody
But old songs leave you dead
We sell our souls for bread

We're all encased in sonic armor
Beltin' it out through chrome grenades
Miles and miles of medusan chord
The electronic sonic boom

It's what's happening, baby
It's where it's at daddy

They chain ya and brainwash ya
When you least suspect it
They feed ya mass media
The age is electric

I got the electric blues
I got the electric blues

Thwump, rackety, whomp
Rock, folk rock, rhythm and blues
Electronics explodin', rackety-clack
Thwump, rackety, whomp
Plugged in, turned on

We're all encased in sonic armor
Beltin' it out through chrome grenades
Miles and miles of medusan chord
The electronic sonic boom

It's what's happening, baby
It's where it's at daddy

They chain ya and brainwash ya
When you least suspect it
They feed ya mass media
The age is electric

I got the electric blues
I got the electric blues

Buum ja Kräts ja rätin rätin PAM

En tiedä teenkö sittenkään oikein tarttuessani valon onneliisuuteen ja viettelykseen.
    Kyllä minä teen.
Mutta teenkö oikeastaan sittenkään? Kaikki tuntuu niin paljon paremmalta ja puhtaammalta, kun siirrän ajatukseni pois siitä mitä kotona on.
    Teen aivan oikein.
Kotona on vain synkkää ja mustaa, kaikki tuntuu hajoavan ja kaatuvan. Kotona ei ole kaunista.
     Se mikä saa sinut voimaan hyvin, on oikein.
Vai onko sittenkään?
     On se.

En tiedä nyt olenko minä oikeasti kotona, vai siinä utopisessa uskossa kaikkeen hyvään. Ei tunnu oikein miltään. Olenko minä sittenkin vain kaiken aikaa emotionaalisesti lukossa, että kaikki purkaantuu satunnaisina hyvän olon aaltoina? Mutta eihän ne ole satunnaisia. Kyllä ne ovat.
 Koti tuntuu hyvältä ja turvalliselta kun olen yksin siellä. Muut henkilöt tuovat sinne vain jännittyneen ilmapiirin. Onko se normaalia? Minusta tuntuu, että osaisin elää normaalia elämää, jos vain saisin elää yksin. Olisin ehkä ihan hyväkin siinä. Normaalissa elämässä.
 Mielestäni on ihanaa puuhastella yksin kotona kaikkea pientä, musiikin tahtiin. Pyykkääminenkin tuntuu lystikkäältä ja rentouttavalta puuhalta. Tiskaisin jopa astiat mielummin käsin, jos se ei veisi niin paljon aikaa. Ruoan laitto on ihanaa, etenkin jos siinä onnistuu. Minulle tulee siitä hyvä olo ja mikä tärkeintä, varma tunne siitä että minä olen hyvä. Mutta talo hiljenee kun tänne tulee muita kuin minä. Kahden ihmisen henkiset reviirit menevät limittäin, eikä se tunnu ollenkaan mukavalta. Etenkään jos kumpikaan ei ole toiselle mukava.
 Tahtoisin vain asua yksin niin, ettei minun tarvisi oikeasti elää yksin.
  Minusta on myös mukavampaa käydä töissä kuin koulussa, vaikka koulussa onkin kavereita.
  Kaikki onkin ilmeisesti vain kiinni minusta.

Kaikki ei ole hyvin. Mutta silti kaikki on paremmin kuin koskaan. Ja tunnen olevani mieleltäni terveempi ja selkeämpi kuin pitkään aikaan. Olen rauhoittunut, tullut onnellisemmaksi. Mielestäni on tullut raukeampi, mutta samalla niin paljon energisempi, raikkaampi, tehokkaampi. Mutten jaksa enää keskittyä kouluun. Enkä vieläkään tiedä mitä haluan tehdä työkseni.

SILTI MINÄ RAKASTAN! RAKASTAN LIIKAA JA LIIAN PALJON, MUTTA SE TUNTUU VAIN HYVÄLTÄ. KAIKKI TUNTUU NIIN HELVETIN HYVÄLTÄ.
Kyllä äiti maa, isä taivas ja te siskot ja veljet pidätte musta huolen. Tekin rakastatte tai opitte pikkuhiljaa rakastamaan. Jos ette muuten, niin mä opetan. Koska enemmän kuin mitään muuta, mä rakastan teitä. Rakastan teitä, vaikka ootteki pikku paskoja tuholaisia ja narsistisia oman edun tavoittelijoita kaikki. Mä rakastan teitä sydämeni pohjasta ja enemmän ko itteäni. Kaikista eniten mä ehkä silti rakastan omaa mielenterveyttä. Mielensairautta. En tiedä olenko hullu. Mut jos olenki, mä olen rakastunut hullu.

Rakkaudella, ...............

Tänään on hyvä päivä.

Pienet valonsäteet kurkottivat sänkyni alle. Olin siellä piilossa ollut jo monta monituista vuotta, mutta nyt vihdoin uskalsin oikeasti tarttua säteeseen ja ryömiä ulos piilostani. Kaikkialla oli vain niin tajuttoman kaunista ja yhtäkkiä ihan kaikki tuntui vain niin hyvältä ja oikealta. Minä olin vahva. Minä olin kaunis. Minä kykenin.
  Hämilläni räpyttelin silmiäni ja yritin ymmärtää näkemääni. Seinät eivät enää huojuneet eikä maa järissyt, vaan jostain kuului onnellisten lintujen viserrystä kun ne tekivät lähtöä taas joka vuotiselle etelän reissulleen. Mutta minä en edes etelän reissua kaivannut. Juuri tässä oli hyvä olla ja tähän minä jäisin, niin pitkäksi aikaa kuin se vain mahdollista.

Tahdoin tanssia, nauraa, huutaa ja juosta. Mikään ei enää tuntunut tärkeämmältä. Minä tahdoin vihdoin olla vapaa ja repiä ne vanhat raamit hajalle. Tämä muutos oli alkanut jo ennen kuin minä olin tullut esiin. Kaikki ei enää ollut ennallaan, eikä se saisi enää siihen palata.

Ja ai autuaan onnellista, miten hyvältä käsillä tekeminen tuntuikaan. Oli vapauttavaa tehdä muutakin kuin sitä samaa ainaista ja vanhaa. Leveä hymy kasvoillani minä jaksoin ja kykenin. Ja ai autuaan onnellista, kun joku vihdoin tuntui olevan kateellinen minulle. Kaikella oli vihdoinkin väliä. Kaikesta sai vihdoinkin kiinni.
  Tänään oli jälleen hyvä päivä. Rakastin sitä täysillä ja rakastan yhä. Huominenkin on hyvä päivä. Ylihuominen on hyvä päivä. En näe enää koskaan päivää, joka ei olisi hyvä.


Rupee ittees täysillä rakastamaan
ja vapaudestasi nauttimaan,
tanssimaan ja nauramaan,
ala puremaan ja potkimaan.
Vanhat jutut anteeksiantamaan
ja lujaksi kimmaksi kasvamaan. 


Rakkaudella, SiiseliPiisami

Mitä se on?

Mitäpä rakkaus oikeastaan on? Niin itsestäänselvä käsite, että sitä on paha mennä selittelemään. Ja loppujen lopuksi se onkin ihan vieras.

Kun mistä sitä opitaan jos ei kotoa? Miksen mie sit oo oppinu mitään? Sitä sopiiki miettiä.

Se mitä mieleen tulee. 2

Minä piirrän silmiä. Väsyneitä silmiä. Kyllästyneitä silmiä. Kärsiviä silmiä. Silmiä aikojen takaa. Silmiä tulevilta hetkiltä. Peilikuvien silmiä.
Piirrän olkapäitä. Pelosta kyyristyneitä. Maailman painosta kyyristyneitä. Väsyneitä olkapäitä. Avuttomia olkapäitä. Vanhoja olkapäitä aikojen takaa. Olkapäitä tulevilta hetkiltä. Peilikuvien olkapäitä.


Katoamatta putoaa kivien alle pimeyteen.


Mun pitää vaan huutaa. Juosta juosta juosta ja huutaa. Mun pitää vaan karjua. Hyppiä hyppiä hyppiä ja karjua.


Sade huuhtoo äitimaan kivut.


Raskain hartein ja pää painuksissa hän valui alas katuviemäriin. Kuului vain ukkosen maskuliinista jylinää ja sadepisaroiden kauhunhuutoja. Hän oli poissa.


Huokaus

Säröillä, sirpaleilla. Kipinöillä, lieskoilla.

Pistetään taivaat putoamaan maahan ja katoille niin, että jokainen siru, pieninkin, löytyy jonkun silmästä.
Pistetään helvetit nousemaan maahan ja lattioihin niin, että niiden jokainen liekki, se pieninkin, poltaa jonkun polvia.
Pistetään maailmanloppu alulle niin, että jokainen sen uhri, pieninkin, joutuu siitä kärsimään.
Sillä minä niin tahdon. Ja kuin ukkonen, jylisevät sanani taivaalla. Ja kuin seipäät ne lävistävät. Sillä minä olen jumalolento. Sillä minulla on kaikki valta maan päällä.
Eikä löydy toista sellaista, joka tahdollaan saa kaikki vedet kasaantumaan.
Kaiken tämän tahdon, koska niin väärin sä teit.
Rakkaudella, Rantapallo

Je veux que vous

    Avasin silmäni ja näin valon. Se hohti etäisenä ja läpikuultavana edessäni, mutta se oli ystävällinen valo. Se oli opastava ja auttava valo. Tahdoin kietoutua siihen. Tahdoin sen vain itselleni.
    Noustessani ylös ja hoippuessani hitaasti kohti valoa aistin niin paljon asioita, että minua huimasi. Aivan liian moni asia kävi niin voimakkaana ylleni. Melkein jopa kuvottikin. Aistin sateen jälkeisen puhdistuneen ilman ja kostean mullan tuoksun jalkojeni alla. Mutta aistin myös joskus kauan sitten unohdettujen luiden viimeisimmän (mutta myös kauneimman) sinfonian, sekä märäntyvän lihan ja sitä kaivertavien matojen ja toukkien läpitunkevan löyhkän. Kuului kuminaa ja rapinaa. Sekä tietenkin askelieni epämääräinen tumahtelu ja litinä liian märässä maassa. Huimasi, pyörrytti, väsytti.
    Lempeä tuulenvire ei osannut oikein päättää, mihin suuntaan halusi hiuksiani kiskoa ja suussani velloi kitkerä maku. Suutani kuivasi ja silmiäni kirveli. Haparoin tukea jostain, jotta pysyisin tolpillani, mutta mistään ei sitä löytynyt. Paikka oli aivan autio ja pimeä, mutta se valo loisti aivan kuin joidenkin lomasta. Ehkä vatsassani oli metsä, ehkä vain irtileikattuja jalkoja ja käsiä, jotka oli nostettu pystyyn esittämään metsää. En tiennyt, enkä oikein välittänytkään. Pääasia tuntui olevan vain se ohut valo, joka alkoi saamaan virhetunteita herättäviä piirteitä.
    Ja juuri kun kohotin väsyneen, arpisen käteni kurkottaakseni valoon, päässäni pimeni. Kuin ylleni oltaisin kiedottu ikuisen mustan suloinen ja tukahduttava pimeys, hiljaisuus. Olemattomuus.
    Kaaduin siis jälleen multaan ja siihen minä myös jäin osaksi märäntyvää lihamassaa ja luita. Osaksi kosteaa ilmaa ja multaa. Osaksi sitä kaikkea, minkä yläpuolella minä juuri olin ollut.

Olisiko käynyt niin?

Tuli sellainen hassun hassu ajatus mieleen, että onko kullekki ihmiselle jaoteltu valmiiksi elämässä saatava onnen määrä? Tai vaikka ihan vaan, että kuika paljon onnellisuutta kukin ihminen saa kuukaudeksi käytettäviinsä. Jotenki outo ajatus.

Tai se, että kun tulee näitä "Déjà-vu" - hetkiä.. Niin heräsi sellane ajatus, että jos vaikka jokaiselle, syntymävaiheessaan, on näytetty KOKO tuleva elämä ja nää hetket johtuis sit siitä, että jostain alitajunnan syövereistä muistuu mieleen. Tää vois selittää enne unetki ja tms.

En nyt saa sujuvasti tekstiä aikaseksi, mutta miettikääpä siitä.
Jou!

MATO

MINÄ TAHDON ULOS, TAHDON ULOS KATTILASTA.

Ain't That A Shame?

Only you can make this world seem right
Only you can make the darkness bright
Only you and you alone
can thrill me like you do
and fill my heart with love for only you

Only you can make this change in me
for it's true, you are my destiny
When you hold my hand
understand the magic that you do

You're my dream come true
my one and only you

Only you can make this change in me
for it's true, you are my destiny
When you hold my hand
I understand the magic that you do

You're my dream come true
my one and only you
One and only you

 Kun vaan tuntuu siltä, että minä tarvitsen sinut. Ja taas pitkästä aikaa minä haluan sinut. Kun olet liian kaukana ja kun mulla on ikävä. Ja taas se täysin turhaa varmaan.

 

 
Heavenly shades of night are falling, it's twilight time
Out of the mist your voice is calling, 'tis twilight time
When purple-colored curtains mark the end of day
I'll hear you, my dear, at twilight time

Deepening shadows gather splendor as day is done
Fingers of night will soon surrender the setting sun
I count the moments darling till you're here with me
Together at last at twilight time

Here, in the afterglow of day, we keep our rendezvous beneath the blue
And, in the same and sweet old way I fall in love again as I did then

Deep in the dark your kiss will thrill me like days of old
Lighting the spark of love that fills me with dreams untold
Each day I pray for evening just to be with you
Together at last at twilight time

Here, in the afterglow of day, we keep our rendezvous beneath the blue
And, in the same and sweet old way I fall in love again as I did then

Deep in the dark your kiss will thrill me like days of old
Lighting the spark of love that fills me with dreams untold
Each day I pray for evening just to be with you
Together at last at twilight time
Together at last at twilight time

O jirre god..

Jos tuuli minut veisi
jaksaisinko paremmin?
Jos siivet kasvattaisin
liitäisinko nopeammin?

Jos veteen liukenisin
kestäisinko pitempään?
Jos kidukset kasvattaisin
oppisinko hengittämään?

Se mitä mieleen tulee.

Hajoaa, säröilee, säpäleiksi särkyy.
Putoaa, vajoaa, valossa vääntyy.
Lattialle painuu nyyhkyttämään
kun ei vaan kestä enää.
Putosi myrskyn keskelle,
kaukaiselle merelle.
Tahtoi vain palata.
Tahtoi vain entiseen,
mutta siinä se oli.
   Tuuli repii tukasta, kasvoja puree. Ravistaa vaatteista. Pahoinpitelee.
Eikä se jaksa.
Väsyttää.

        Väärin ajatelleena lennän ja tanssin, kunnes kaadun.
        Rakastan rakastan! Haluan haluan! Tahdon tahdon! Kaipaan kaipaan!
        Ei puristu kasaan. Ei yhdeksi kokonaisuudeksi. Hukassa etsien. Kaukana totuudesta. Kaukana vääryydestä. Viattomuus. Kipeä. Ikävä. Kaipuu.
        Taistele! Potki! Raatele! Tapa! Selviydy ja vittu palaa voittajana kotiisi!

Olet tärkeä, tärkeämpi, tärkein.
Olet ihana, ihanempi, ihanin.
Olet rakas, rakkaampi, rakkain.
Tiedä Se.

A LaLaLa Long

Sitten ehkä vähän selkeämpääkin?

       Monastihan sitä on tullut mietittyä, että mitä ja minkälaista maailma olisi, jos jotain ihmistä ei olisi. Esimerkiksi ilman minua.. tai ilman häntä..?
Olisiko siihen sitten joku korvaava henkilö? Melkein samanlainen, vaiko ihan erinlainen? Kaikella luulis olevan tarkotuksensa kuitenkin. Eli jos tästä sekavasta elämän yhtälöstä ottaakin pois yhden, siis tarkoituksen vastaisesti, mitä tapahtuu? Kaaos? Tuho? :_D Mitävain.

Minulla on ystävä, jonka kanssa ollaan monesti todettu, että olisi suorastaan kamalaa ilman häntä. Mutta olisiko sittenkään? En myöskään kunnolla muista elämääni ennen tämän ystävän melkein välitöntä osaa elämässäni. Sitäpaitsi, tutustuin tähän ystvään kaksi tai kolme vuotta sitten? Mitähän ihmettä. Hän on minulle tärkeä ja todennäköisesti minä myös hänelle.
Mutta kuvitellaampa, että minulle tärkeät henkilöt olisikin korvattu joillain muilla tai jätetty kokonaan pois.

       Aloitetaan siskostani. Jos häntä ei olisi minun elämässäni niin todennäköisesti minusta olisi tullut tätäkin itsekkäämpi, mutta myös pilalle lellitty. Minulla ei myöskään olisi esimerkki tapausta, tosin tässä tavoin esimerkkinä "näin sinun ei pidä toimia". Hyötyä siitä silti on ollut. Olisin varmaan myös ihan  hukassa tässä elämässä, jos minulla ei olisi sitä omaa pientä kaakeli Kassulia, jolta kysyä neuvoa ja jolle angstailla ja itkeä. Olen oppinut myös paljon itsestäni silläaikaa.
        Toisena tärkeänä ihmisenä tulee tietenkin mieleen isäni. Hän on kans ollut minulle semmoinen esimerkki "näin sinun ei pidä toimia". Ja hyvä sellainen on ollutki! Hänen kauttaan olen oppinut hillitsemään raivoa ja nähnyt sen, mitä minä en halua olla. Tietenkin olen oppinut paljon hyvääkin ja melkeinpä harkinnutkin vähän samankaltaista uraa; koneiden kanssa rassailua. Jos häntä ei olisi ollut ollenkaan, lapsuuteni olisi tietenkin ollut tyystin erinlainen. Olisin haikaillut isän perään tajuamatta miten asiat olisivat tai voisivat olla. Lapsuudessani olisi ollut myös paljon saksanpaimenkoira, eikä suinkaan saksanseisojia.
        Entäpä jos poistamme elämästäni kaikki ne ihmiset jotka ovat esittäneet ystävääni, olematta sitä pitemmän päälle. Ehkä en olisi näin nöyrä.. hetkinen, olenko minä muka nöyrä? Itsekäs ja kyyninen paska minä olen, mutta jokatapauksessa.... Todennäköisesti tässä vaiheessa olisi pakko olla korvaavia ihmisiä. Ehkä erinlaisia, ehkä samankaltaisia, mutta korvaavia ehdottomasti. Kenenkään elämä ei voi olla ruusuilla tanssimista. Ei kenenkään.
        Seuraavaksi pyyhkäistään pois minun ensimmäinen ihastukseni. Täytyy myöntää, että jos hän olisi ollut toisenlainen, minun ei välttämättä tarvitsisi kuunnella nykyään niin paljon negatiivista haukkumista... eikä edes kukaan tiedä että tykkäsin hänestä. Voeeee...
         Jatketaankos suhteilla? Ensimmäinen ei-kolmijalkaine.. Nnoh.. enhä mie edes olis tienny että mie tykkään hänestä, jos hän ei olisi kertonut että tykkää jostain toisesta. Jos häntä ei olisi ollut, olisin säästynyt pieniltä tuskilta ja itsesääliltä. Voi kauheaa. : (
         Entäpä eka seurustelu? Tässä vaiheessa täytyy siis sivuuttaa varsinainen "seurusteluni", kaukosuhde, jota en enää nykyään edes halua muistaa. :_D Elikkä ensimmäinen seurustelu oli oikeastaan loppujen lopuksi elämäni suurin virhe. Jos tämä poika olisi ollut olematta, kaikki voisi olla niin paljon paremmin. Nykyään siis enemmänkin kammoksun seurustelusuhteen aloittamista pojan kanssa.. Ja.. niin. :_D Voi minä, tyhmä nainen. Mutta siis, jos hänet olisi vaikka korvattu jollain muulla pojalla niin saattaisin vaikka olla häpeämättä, syyttelemättä ja vihaamatta. En minä tätä ihmistä syytä. Syytin ja syytän itseäni. JA KAIKKI TÄMÄ AJATTELU JA TEKSTI MITÄ MINULTA SAA ULOS TUNTUU NIIN SÄÄLITTÄVÄLTÄ. KIINNOSTAAKO EDES KELLÄÄN? Hah! Jatketaan.
           Minulla on ihastuskin tällähetkellä. Voi voi.. Jos häntä ei olisi, en ymmärtäisi läheskään yhtäpaljoa elämästä, itsestäni...
          Jos yhtälöstä pyyhkäistäisiin vielä tämä yksi herrasmies niin todennäköisesti itkuparkuisin rakkauden perään. Ja kaipaisin hellyyttä. Olisin niin "Kokematon" (ei sillä ettenkö vieläkin olisi) ja aivan tietämätön estoistani, joista tykkään syyttää ensimmäistäni (anteeksi). Ilman muuta kärsisin myös ihan sairaasta yksinäisyydestä jos tätä herrasmiestä ei olisi. Herran jumala minä kärsisin. Minulla ei olisi itseasiassa ketään muuta kuin... Minna.
        Maksimoidaampa siis yksinäisyys ja poistetaan Minnakin. Olisin yksin. Todennäköisesti ihan sika masentunut, yksinäinen, syrjäytynytkin. Tai sitten en enää pystyisi edes olla oma itseni, enkä jaksaisi tehdä mitään. MUTTA HETKONEN.. jos ihan alun alkaen poistimme siskoni.. todennäköisesti en olisi edes tälläinen. Olisin massaa. Olisin varmaan joku laihdutuspakkomielteinen hienohelma. Tuskin minä tässä edes kirjoittaisin "syvällisiäni". Kirjoittaisin siitä, miten ihanaa oli ystävien kanssa. Kirjoittaisin kuinka vanhempani ovat perseestä.
Elämäni olisi sisällötön. Ontto. Tyhjä. Silloin minäkin olisin joku muu. Jos nämä ihmiset pyyhkäistäisiin/oltaisiin pyyhitty minun elämäni yhtälöstä, minuakaan ei olisi. Olisin se joku Mira, jota nykyiset kaverini vihaisivat, halveksisivat.

Kiitos kaikille, että te teette minut. En todellakaan väitä olevani täydellinen, mutta olen kiitollinen siitä, mitä positiivista te olette minuun tuoneet. Kiitän myös sitä, että olette saaneet minut ajattelemaan sitä kuka minä oikeasti olen.
Kiitän myös siitä, että jaksoit lukea tämän. Olisi hauskaa, jos joku kirjoittaisi blogiinsa/pohtisi päässään samanmallista pohdiskelua.

Saa nyt nähdä saatteko lisää "selkeää" tekstiä vai jatkanko vertauskuvallisilla mietteillä. : ) Ensikertaan.

Maailma täynnä minua.

Itserakkaus on taitolaji, Kaikki muu onkin sitten turhaa.

Tahdon sinut, enkä ketään muuta.

Mau?

Olen tanssinut sateessa, ulvonut kuutamossa.
Olen pyörinyt tuulessa, hengittänyt usvassa.
Siitä on voimani versonut, itänyt maasta.
Vahvistunut päivänkakkarasta, kukkinut kaarnasta.

Olen kierinyt hangessa, kahlannut rannassa.
Olen uneksinut ukkosessa, haaveillut helteessä.
Siitä on rakkauteni syntynyt, vanhennut vaaroilla.
Voimistunut mudasta, elänyt myskyissä.

Mutta miksi olla, kun voi olla olemati?

Punaisen varjot

Red Before Dark

"Kuin verenä puna levisi taivaan kasvoille. Uhkaavasti se nousi idästä, loisti lännestä ja saartoi minut. Pohjoisesta puhalsi kylmä tuuli, etelästä ötökät.
Lapsuuteni lempiväri kolkutteli nyt ympärilläni utuisena, paksuna. Sen pitkät juuret, luiset sormet, ylsivät kaikkialle. Minua kylmäsi. Minua pelotti.
Pienet termiitit nousivat säärtäni pitkin. Ne porautuivat sisälleni ja nakertelivat aivojani, kipristelivät vatsassa. Kaikki alkoi katoamaan.
Musta vesisade."

Ymmärrys ja epätieto.

Aurinko tippui alas ja särkyi. Se hajosi tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi, jotka sitten sinkoilivat ympäriinsä. Yksi niistä osui minuun.

Kaaduin maahan ja vilkuilin ympärilleni. Muita ei ollut, mutta miksipä olisikaan? Vatsaani sattui. Korvissani kohisi etäisenä särinänä vain kaksi sanaa; "turha, merkityksetön". Suljin silmäni ja käteni hapuilivat vatsaani. Sirpale. Verta. Kipu. Ohikiitävä kauneus, joka oli lähenyt ilmassa kimaltelevista sirpaleista oli poissa. Pimeys.

Se poltteli. Se ei antanut periksi, mutten antanut minäkään. Avasin silmäni. Avasin suljetut kasvoni. Nousin ylös ja aloin keräilemään sirpaleita. Kaikki oli korjattava. Kaikki oli kerättävä. Muuten tulisi loppumaton pimeys, kylmyys, vilu. En tahtonut elää siinä maailmassa. Vikkelästi sormeni keräsivät auringon palaset yhteen kasaan nurmelle. Ja minun täytyi vain toivoa.

Sinä olit minun aurinkoni.

Kasvoilleni lankesi vielä hiipuva valo auringonsirpale kasasta. Viimeinen kyyneleeni tipahti sirpaleiden päälle ja minä käännyin ympäri. Rakkaani oli siinä. Hän halasi minua, otti kädestä kiinni ja vei läheisen puun alle. Ja istuessamme vierekkäin nurmella, emme tarvineet sanoja. Meillä oli ymmärrys, tieto ja taito. Me vain istuimme ja katsoimme sinua, pientä kasaa auringonsirpaleita. Pientä kasaa, josta puuttui se yksi. Se yksi oli minussa.

Olin antanut voiman sinulle. Oli sinun vuoro toimia. Vain sinä pystyit estämään väistämättömän. Olin istunut katsojan paikalle. Ei ollut enää minun vuoroni.

Siinä istuessani, rakkaani kainalossa, toivoin salaa, että selviäisit. Että olisit jälleen minun aurinkoni, että lämmittäisit taas pientä raadeltua sydäntäni.

Toivoin vain ja katsoin, mutta minä aijoin selvitä.

Liian Pieni

Tuoksut taivaan ja värit maan,

 nenääni tarttua saa.
Väsynyt, uupunut kulkija

 silmänsä ummistaa.

On aika nukkua.

On aika unohtaa.

On aika pohtia

asiaa vaikeaa.

Hyvää yötä.

Hyvää yötä nyt vain. Sulkekaa jo silmät. Levätkää ja rentoutukaa. Nyt on sen aika.
Hyvää yötä maailma.

Hyssss

Jättäkää se yksin!
Se on käsky.
Se ei ansaitse meitä!
Se on mielipide.
Se ei antsaitse mitään!
Jättäkää se yksin ja unohtakaa.

PÄÄ KIINNI!

Vaikenen.

Mä silmäni suljen ja kuulen sen äänen. Mä tiedän sen tulon. Ja nenässäni sen vieno tuoksu. Silti niin kauas jää. Ei silmä pysty tavoittamaan, ei kädet yllä.
Mä lumeen painaudun, odotan kevättä. Odotan lumen sulamista harteiltani. Ehkä sitten saan omani, sen mitä niin kauan odottanut, sen mitä todella tahdon. Mutta talvi niin pikä, ei lumi katoa. Pohjoistuuli puhaltaa. Hiuksiini tarttuu ja ravistaa.

Olenko minä ansainnut sinut?

Vain se on tärkeintä.

Me oltiin piilossa. Meitä ei nähty. Millään muulla ei ole väliä, kunhan vain sinä olet siinä. Mutta se myös sattuu, kun sormet ei yllä. Enkä minä kosketa. Enkä minä tunne lämpöäsi. Mutta silti, vaikka mikä olisi, me oltiin siinä. Me oltiin piilossa ja se on tärkeintä.

Tänään aurinko suuteli meitä.

Tänään aurinko katsoi meihin. Se katseli tovin. Mietti vielä hetken. Sitten se suuteli. Se suuteli, hyväili, lämmitti ja katseli. Tänään oli hyvä päivä. Tänään aurinko ei polttanut eikä nipistänyt. Tänään minäkin olin minuutin onnellinen.