Aurinko tippui alas ja särkyi. Se hajosi tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi, jotka sitten sinkoilivat ympäriinsä. Yksi niistä osui minuun.
Kaaduin maahan ja vilkuilin ympärilleni. Muita ei ollut, mutta miksipä olisikaan? Vatsaani sattui. Korvissani kohisi etäisenä särinänä vain kaksi sanaa; "turha, merkityksetön". Suljin silmäni ja käteni hapuilivat vatsaani. Sirpale. Verta. Kipu. Ohikiitävä kauneus, joka oli lähenyt ilmassa kimaltelevista sirpaleista oli poissa. Pimeys.
Se poltteli. Se ei antanut periksi, mutten antanut minäkään. Avasin silmäni. Avasin suljetut kasvoni. Nousin ylös ja aloin keräilemään sirpaleita. Kaikki oli korjattava. Kaikki oli kerättävä. Muuten tulisi loppumaton pimeys, kylmyys, vilu. En tahtonut elää siinä maailmassa. Vikkelästi sormeni keräsivät auringon palaset yhteen kasaan nurmelle. Ja minun täytyi vain toivoa.
Sinä olit minun aurinkoni.
Kasvoilleni lankesi vielä hiipuva valo auringonsirpale kasasta. Viimeinen kyyneleeni tipahti sirpaleiden päälle ja minä käännyin ympäri. Rakkaani oli siinä. Hän halasi minua, otti kädestä kiinni ja vei läheisen puun alle. Ja istuessamme vierekkäin nurmella, emme tarvineet sanoja. Meillä oli ymmärrys, tieto ja taito. Me vain istuimme ja katsoimme sinua, pientä kasaa auringonsirpaleita. Pientä kasaa, josta puuttui se yksi. Se yksi oli minussa.
Olin antanut voiman sinulle. Oli sinun vuoro toimia. Vain sinä pystyit estämään väistämättömän. Olin istunut katsojan paikalle. Ei ollut enää minun vuoroni.
Siinä istuessani, rakkaani kainalossa, toivoin salaa, että selviäisit. Että olisit jälleen minun aurinkoni, että lämmittäisit taas pientä raadeltua sydäntäni.
Toivoin vain ja katsoin, mutta minä aijoin selvitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pistähä Putikkaisen Kokonen Pala Tekstiä : )