Kun sydän ei sano mitään ja pääkin vain tappelee

Hyvää Itsenäisyyspäivää kaikille!

Tosiaan tän päivän pohdiskeluun. Paljon oon jo ehtinyt päätäni vaivata tänäänkin, mutta nyt pääsen jälleen sen aiheen pariin että mä olen nuori, teini.
 Mä ihannoin viimevuosikymmenten nuorten hurjaa radikaalia tapa olla nuoria. Ja osoittaa että he ovat ajattelevia otuksia. Nyt sellainen on jäänyt oikeastaan kokonaan pois. Vanhemmat antaa enemmän periksi lapsilleen ja ymmärtävät asian millaista on olla itsenäistyvä nuori. Mutta silti ehkä voisi olla joitain rajoja mitä rikottavissa. Nuorisosta on tullut massaa, yhtenäistä mössöä. Kaikki nuoret ovat samaa mieltä. Siltä ainakin näyttää ulospäin. Siltä ainakin kuulostaa.
  Miksei kukaan nuori enään osoita pukeutumisellaan sitä mitä arvostaa ja mitä tahtoo olla. Miksei enää taistella sen puolesta, että saa olla mitä tahtoo. Vai onko se sitä, että mä asun täällä korven keskellä, jossa kaikki on vaan samanlaisia tai kiusattuja?

  Mä kannan itselleni kaunaa, kun en elä nyt kun olen nuori. Musta tuntuu et tuun katumaan vielä myöhemmin sitä, et olen näinkin kiltti ja kuuliainen teini. Mä tulen varmasti katumaan sit kun mä olen työelämässä, "systeemin" pyörteessä. Miksen mä tehnyt kun mä vielä voin?
  No miksen mä sit tee? Koska mulle tulee huono omatunto jos rikon sääntöjä. Mulle tulee tosi tyhmä olo, kun en käyttäydy kypsästi ja fiksusti. Tää on aivan jäätävä dilemma, se vähän ahdistaakin, mut sysään sen aina pois.

Suomessa ei ole kaikki hyvin, on paljon valitettavaa ja tehtävää, muttei kukaan tee mitään. Mua inhottaa.





Mullon myös tosi sekava olo, päässäni aiheet vaihtelee vaan kokoajan. Varmaan tulee aika hännätön ja päätön päivitys.

 Tänään on itsenäisyyspäivä ja vanhemmat on sitä mieltä, etten mä kunnioita silloin joskus sotineita ihmisiä. Kyl mä kunnioitan, ihan tosissaan. Ja oon ylpeä siitä miten suomi pärjäsi talvisodassakin. Mut mä en kunniota sotaa. En yhtään, miksi pitää tappaa toisten vaimot, lapset, isät vain uskontonsa, kotimaansa, rahansa puolesta? Miksei me voitais ratkaista asioita järkevämmin kuin tappamalla ja raatelemalla? Ajatus on hyvä, toteutus on vaan tosi vaikeaa. Niin paljon epäkohtia jotka on lähes mahdotonta muuttaa.

Mä en mene armeijaan. Armeijassa ei ehkä opeteta ihmistä tappamaan, sen se osaa jo, mutta siellä annetaan välineet sitä varten. Armeijassa vaan huudetaan, pidetään järjetöntä kuria ja tehdään ihmisestä lammas, eikä sotilas. Kun sota tulee niin ihmisen aivot vaan virittäytyy armeijataajuudelle ja siitä tulee taas lammas. Aivopesua. Miksi sen pitää mennä niin, että tapa pysyäksesi elossa? Miksei me voida rakastaa, eikä vihata.
Miksi ei?

Kyl mä ymmärrän, ettei se asia vaan toimi niin, mutta miksei se vaan voisi toimia?
 Mun mielestä nykyinenkään sotimismenetelmä ei toimi. Se on pahemmin pielessä kuin mikään muu. Se on vain niin vääristynyttä ajattelutapaa kerrakseen.








Vaikkei mulla ole talvea vastaan mitään, päin vastoin, mä toivoisin et olisi kesä. En edes tiedä miksi. Mutta olisipa vaan.
Toivon et mul ois jaksamusta lähtee ulos hilluu, mut olen vaan niin laiska etten jaksa. En yksinkertaisesti jaksa. En saa mitään aikaseksi.

Mut mullon ihan hyvä olla.

Anteeksi tajunnanvirrasta.