Je veux que vous

    Avasin silmäni ja näin valon. Se hohti etäisenä ja läpikuultavana edessäni, mutta se oli ystävällinen valo. Se oli opastava ja auttava valo. Tahdoin kietoutua siihen. Tahdoin sen vain itselleni.
    Noustessani ylös ja hoippuessani hitaasti kohti valoa aistin niin paljon asioita, että minua huimasi. Aivan liian moni asia kävi niin voimakkaana ylleni. Melkein jopa kuvottikin. Aistin sateen jälkeisen puhdistuneen ilman ja kostean mullan tuoksun jalkojeni alla. Mutta aistin myös joskus kauan sitten unohdettujen luiden viimeisimmän (mutta myös kauneimman) sinfonian, sekä märäntyvän lihan ja sitä kaivertavien matojen ja toukkien läpitunkevan löyhkän. Kuului kuminaa ja rapinaa. Sekä tietenkin askelieni epämääräinen tumahtelu ja litinä liian märässä maassa. Huimasi, pyörrytti, väsytti.
    Lempeä tuulenvire ei osannut oikein päättää, mihin suuntaan halusi hiuksiani kiskoa ja suussani velloi kitkerä maku. Suutani kuivasi ja silmiäni kirveli. Haparoin tukea jostain, jotta pysyisin tolpillani, mutta mistään ei sitä löytynyt. Paikka oli aivan autio ja pimeä, mutta se valo loisti aivan kuin joidenkin lomasta. Ehkä vatsassani oli metsä, ehkä vain irtileikattuja jalkoja ja käsiä, jotka oli nostettu pystyyn esittämään metsää. En tiennyt, enkä oikein välittänytkään. Pääasia tuntui olevan vain se ohut valo, joka alkoi saamaan virhetunteita herättäviä piirteitä.
    Ja juuri kun kohotin väsyneen, arpisen käteni kurkottaakseni valoon, päässäni pimeni. Kuin ylleni oltaisin kiedottu ikuisen mustan suloinen ja tukahduttava pimeys, hiljaisuus. Olemattomuus.
    Kaaduin siis jälleen multaan ja siihen minä myös jäin osaksi märäntyvää lihamassaa ja luita. Osaksi kosteaa ilmaa ja multaa. Osaksi sitä kaikkea, minkä yläpuolella minä juuri olin ollut.